En tiedä mistä aloittaisin, kun hömppäblogin ydinaihealueella tapahtuu niin paljon. "Kaikki” idolini ovat päättäneet aktivoitua samaan aikaan. Viime maanantaina ryhdyin X factor-finaalissa kannustamani Elias Hämäläisen singlen ensikuunteluun odottavaisena, mutta epäileväisellä “mitähän se julistaa”-asenteella. “Mies vailla virkaa”-kappaleen taustatarina onkin aika syvällisen synkkä. Lähes toivoin, etten olisi tykästynyt siihen, mutta taianomainen ääni ja koskettava kertosäe jäivät päähäni kaikumaan. En voi siis ainakaan singlen perusteella eliminoida Eliasta syksyn tiukasta kulttuuriohjelmasta. Lähikeikalla muutamaa päivää ennen levyn ilmestymistä voin kuitenkin varmistaa, kannattaako levyä ostaa. Hyllyynpölyyntymisen vaara on ilmeinen, kun edelliset hankinnat ovat pyörineet soittimessa vasta viikon ja kaksi.

 

Ensimmäisenä ehtii Happoradio, joka on muutamalla “vahinkokeikalla” ujuttautunut suursuosikkieni joukkoon - ilahduttava poikkeus kykykisapainotteisessa sarjassa. Viikko “Puolimielen” jälkeen on vuorossa Hanna Pakarisen uusi suomenkielinen tuleminen, jota odotan suorastaan yllättävällä innolla. Koko ajan olen Hannasta tykännyt, mutta englanninkielinen pop-rock ei ehkä ollut ominta tyyliäni. “Paperimiehen tytär” sen sijaan upposi suoraan sydämeen. Joku haukkui Hannaa naispuoliseksi Juha Tapioksi, ja vaikka itse vaatisin reilusti lisää näyttöä ennenkuin vertaisin niin huikeaan lauluntekijään, oletan hurahtavani Hannan musiikkiin yhtä vahvasti. Hannalla kun on vielä lukuisista TV- ja videohaastatteluista tutuksi tullut, riemastuttavaa paikallismurretta pulppuava artistipersoona fanitusriskiä pahentamassa.

En kehtaisi edes mainita, että samassa rytäkässä ilmestyvä Antti Tuiskun “Kaunis kaaos” houkuttelisi myös, mutta se on pakko jättää myöhempään ALE-ostoskategoriaan, jotta tästä sumasta selviäisin. Aiemmassa elämässäni kun tuppasi joka kahdeksannen vuoden Arja Korisevakin jäämään Zero Nine-julkaisun jalkoihin. Levyostokset olivat harvinaisia ja juhlallisia, ja viimeisin aarre jumitti aina soittimessa kuukausitolkulla. Lokakuun putkesta jokainen ansaitsisi ykköslevyn aseman edes muutamaksi viikoksi.

Onneksi saan syksyn odotetuimman tapauksen alta pois, ennenkuin rupean suunnittelemaan uusia keikka-aluevaltauksia (kyllähän jotain pientä ehtisi Koopin - ainakin omalta osaltani - harventuneiden keikkojen välissä). Viimeksi uskalsin vain varovasti vihjailla syksyn täpinäaiheesta numero yksi, mutta nyt on jo pakko möläyttää - silläkin riskillä, että manaan koipeni katki ennen keskiviikkoa. Kahden vuoden, kuukauden ja päivän odotuksen - ja lähes täydellisen toivosta luopumisen - jälkeen taidan päästä Pete Seppälän keikalle. Siis sen useimmilta unohtuneen ex-idolin, jonka avulla sisäistin, että ansaitsen huippuhetkiä elämääni, vaikka joutuisin muutaman tunnin matkustamaan niiden takia. Ja onneksi mukana on vanha tuttu O’Jess, jonka huima show tuoreena mielessä ei tarvitse pelätä, että aika olisi kullannut muistoja liian tehokkaasti. Vaikkei Pete ihan niin huikea enää olisikaan, ei hän sentään yksin pysty bändinsä tarjoamaa rock-juhlaa pilaamaan.

Suruista sanotaan, ettei niitä anneta enempää kuin pystyy kerralla kantamaan, ja on se hyvä, että myös iloja säännöstellään. Olen monesti hymyillyt sille sattumalle, että viimeisimmän - ei siis enää viimeisen! - Seppälä-keikkani jälkeisenä päivänä järjestettiin Helsingissä Idols-koelaulut, joihin osallistui eräs Arponen. Seuraava syksy toi Zero Ninen takaisin elämääni (tasan vuosi sitten - ihan minuuttien tarkkuudella - tärähti käyntiin ensimmäinen kolmen keikan sarjasta, joka huipentui heinäkuussa. Epäilemättä yksi syy siihen, että tämä sentimentaalinen sepustus syntyy juuri nyt). Ja kun ikisuosikkini on tuttuun tapaansa kadonnut taas ennalta-arvaamattoman pitkään hiljaiseloon, uuden aktiivisemman musiikkielämäni käynnistäjä yllättää pienimuotoisella paluulla. En ikimaailmassa olisi selvinnyt näistä kolmesta hurahduksesta ja/tai paluuihmeestä saman vuoden aikana, kun jo kolme viikon välein pakkohankittavaa levyä meinaa stressata...