Ilta meni jännittäessä, että saanko Koopin nimmarin tuliaisiksi - ja sainhan minä. Mies oli reippaana jonottanut satojen teinityttöjen joukossa, jutskaillut Arposen kanssa sen verran, että oli saanut vaimolleen omistuskirjoituksen korttiin, sekä räpsinyt muutaman kuvan onneksi varsin kunnollisella kännykamerallaan. Kyllä on mahtanut neljääkymmentä lähestyvä setä erottua teinityttöjen kiljuvasta rivistöstä - tai mistäs minä tiedän miten kovasti se itse siellä kiljui (epäilyttävän kauniisti oli Idols-Anna osunut pariin kuvaan...).
Enhän minä periaatteessa ole niin nimmareiden perään. Siis pelkkinä nimmareina ainakaan. Voihan nimmari olla mukava muisto tietystä tilanteesta (yksi ihana Kiiiitos-kortti viime syksyn keikalta on ja pysyy kunniapaikalla jääkaapin ovessa). Ja sitä varten se pitäisi vähintäänkin olla itse pyytämässä. Mutta tästä ei-nyt-mainita-merkkiä-tukka-aine-mainoskortista (ei edes idoleita kuvassa!) tuli aarre, kun siinä on tämä hassu tarina taustalla - ainakin tarina poikkeuksellisen ihanasta aviomiehestä (aivan sama jos halusi vain kerätä irtopisteitä - myönnän mielelläni niitä noin rohkeasta toiminnasta).
Kuvia piti tietysti jo postailla sinne sun tänne, ja näköjään tännekin vielä. Ja kuvasta ja nimmarista piti askarrella hieno yhdistelmä - milläpäs muulla kuin Matlabilla? Skannattu nimmarikortti piti kynnystää taustaan ja tekstiin, ja sitten lätkiä tekstipikseleitä vastaavat pisteet mustiksi valokuvassa. Monta minuuttia meni blondinörtillä säätäessä. Aito teini olisi varmaan tehnyt homman minuutissa jollain photoshopilla, vaikkei olisi nörttikään, mutta kai Matlab-koodimuokkauksesta saa enemmän respektiä? Sitä tarvitaan, kun nää mun muut touhut vie respektit niin roimasti miinukselle...
