Jos aikojen alussa karkasi blogimopo niin nyt on karannut liikuntamopokin. FB-kaverit epäilemättä päättelevät statuksistani, etten muuta teekään kuin jumppailen, mutta se ei pidä paikkansa. Nelisen tuntia viikossa - kuusi on muistaakseni ennätys - ei taida täyttää vielä aidon urheiluhulluuden kriteereitä. Tiedän ihmisiä, jotka jumppailevat tuplasti tuon verran ja lenkkeilevät päälle. Mutta harrastukseni alkaa kyllä vaikuttaa aavistuksen pakkomielteiseltä - ei määrällisesti mutta laadullisesti. Lempitunneilla on käytävä - jopa vapaapäiväni säädän aamujumppien mukaan.

Nolointa on koukuttuminen ennen halveksimaani bodypumpiin, erityisesti tietyn ohjaajan tunteihin, joilla ensimmäisen kerran huomasin, ettei laji olekaan kuollettavan tylsä. Hyvä tyyppi teki lajista ensin siedettävän ja sitten suorastaan vastustamattoman, hieman niin kuin eräs toinen hyvä tyyppi sai vannoutuneen suomi-rock-tytön hurahtamaan tyylikkäämpiin brittisäveliin. Aivan! Tämähän muistuttaa lempiaihettani, fanitusta. Jumppaohjaajien "fanituksesta" tuli filosofoitua jo ennen hömppäkirjoitteluni siirtämistä FB-muistiinpanoista blogiin, joten määritelmäkertaus on tarpeen:

Fanitus - henkilön arvostaminen sen perusteella, että hän tekee jotain, mikä tuottaa iloa ja inspiraatiota: laulua, soittoa, näyttelemistä, huippu-urheilua, opetusta... joten miksei myös liikunnanohjausta. Oli helppo julistaa, että olen fanittanut Ginaa, Kristiinaa, muihin hommiin siirtynyttä Tarjaa, Leenaa, jonka poismuuttoa ihan oikeasti itkettiin, ja edelleen aerobic-Terhiä. Haastavampaa on tunnustaa, että fanitan (... pitkä mietintätauko ...) bodypump-Anttia. Epäröin, koska kehuvat kommenttini tapaavat saada vastakaikuna hymistelyä, mikä ei enää naurata. Kai ihmistä saa arvostaa siitä mitä hän tekee, eikä sen perusteella, miltä hän näyttää!

Toki ohjaajan atleettisuudella saattoi olla pientä vaikutusta alkuvaiheen koukuttumiseen. Kiva, ja ennen kaikkea huvittava katsella - nimittäin naurettavan isoja tankopainoja ja lattialle asti noruvia hikivanoja. Naisohjaajathan vain "hehkuvat" siinä missä me naispuoliset kuntoilijatkin (just joo...). Mutta nyt osaan jo listata asiallisen objektiivisia syitä siihen, miksi juuri Antin tunnit motivoivat niin, että minun on vaikeampi olla pois kuin raahautua paikalle:

  • Ei huutoa, vaan rauhallisen jämäkkä ääni ja ohjaustyyli. Ei tarvitse pelätä, että korviin koskee, kun ohjaajan fiilis nousee (miesohjaajan luontaisesti kimitysvapaa ääni on toki etulyöntiasemassa)
  • Täydellinen rytmitaju, ja niin hyvin opetellut ohjelmat, että harvinaiset mokat suorastaan piristävät tuntia
  • Rento fiilis ja selkeät ohjeet ilman jaarittelua (no, muutama detalji on ollut parempi poimia hieman enemmän selostavilta ohjaajilta)
  • Heittäytyminen ja oma täysipainoinen tekeminen  (ja taas epätasa-arvoa ilmassa - ehkei vaan näytä yhtä vaikuttavalta, kun siro nainen tekee tosissaan)
  • Erittäin selkeät ennakko- ja väliaikatiedot. "Kolme sarjaa, eka on pisin", "kasi vielä ja sitten tauko", "tauon jälkeen vajaa minsa", "kuustoista ja sitten maalissa"... Kummasti sitä tempaisee vielä kahdeksan jalkakyykkyä kun tietää, että niitä tosiaan on vain kahdeksan. Uuden ohjelman alkaessa väliaikatiedot ovat erityisen kriittisiä, mutta myöhemminkin niistä saa voimaa.

Näillä vapaasti hyödynnettävillä ominaisuuksilla minut on käännytetty hehkuttamaan bodypump-ilosanomaa aiemman boikottinikin edestä. Lihaskestävyysharjoitus ei virallisesti kasvata voimaa, mutta käytännössä kasvattaa, kun riittävän rapaisesta kunnosta lähtee liikkeelle. Selkä ei ole kipuillut aikoihin, huomaan kasvattaneeni hauikset, ja erityisesti käsivarsien allipuolella on uutta puhtia.  Dippejä eli ojentajapunnerruksia olen aina inhonnut, ehkä siksi, kun niissä ei pysty painokiekkojen määrällä pelaamaan. Keskivartalo painaa sen minkä painaa - siksi en lastaa jalkakyykkyihinkään niin paljon lisäpainoa kuin monet muut. Nyt huomaan suoriutuvani dipeistä minimaalisella lintsaamisella ja varsin hillityillä irvistyksillä. Ja kyse on nimenomaan voiman lisääntymisestä - "luomupainot" eivät ole keventyneet tippaakaan tässä himourheillessa. Mutta tämähän on vain hidasta, kaksivaiheista strategiaa - kehitän rasvakerroksen suojissa Madonna-vartalon ja yllätän toisessa vaiheessa kaikki. Mutta mitä sitten tapahtuu? Kaikki huomaavat vain timmin tädin, ja hukkaan menee kaikki muu, säkenöivä äly ja erityisesti viiltävä sarkasmi. Eli ehkäpä sittenkin nautin vain itse näistä piilomuskeleistani.