Kaksi erittäin poikkeuksellista olosuhdetta yhdistyvät elämässäni tällä viikolla. Ensimmäinen on tietysti tämä vuosisadan helle. Toinen on se, että ensimmäistä kertaa yli kolmeentoista vuoteen vietän kokonaisen viikon ihan itsekseni kotona. Loppuperhe kävi vastaavan viikon leirin myös viime kesänä, mutta silloin tuhlasin ensimmäisen ja viimeisen päivän keikkareissailuun ja kävin väliajan töissä, joten omat lomailuhetket jäi muutamaan hassuun iltaan. Mutta nyt siis kokonainen viikko - joka tosin tuntuu katoavan ihan hetkessä!

Etukäteen pelkäsin helle-ennusteita. Mitä jos viikko menee tuskailuun ja yöt hikisenä pyörimiseen? Mitä jos en jaksa tehdä yhtään mitään? No, eipä tässä tosiaan ole juuri kaappeja siivoiltu. Tänään pesin yhden ikkunan aamulla kun oli vielä hetken hieman vähemmän kuuma ulkona kuin sisällä - ja olin erittäin tyytyväinen saavutukseeni. Loppupäivän tavoitteeksi jäi selvitä hengissä jumpista. Kyllä, monikossa. Jumppahurahtanut haluaa käydä neljä lempituntiaan viikossa, vaikka niistä kolme on tungettu kahteen päivään. Levätään sitten loppuviikko. Mutta aamupumpin ja ilta-aerobicin väliin ei todellakaan voi 33 asteen lämpötilassa ohjelmoida mitään muuta kuin lepoa ja nestetankkausta - ja oikeastaan se on erittäin rentouttavaa.

Helle on pakottanut pysähtymään - lomailemaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Normaalisti olen levoton häseltäjä. En kai varsinaisesti tee paljon kotihommia, mutta murehdin niitä vähintään oman osuuteni. Varsinainen pitäis-pitäis-ihminen. Nyt ei pidä yhtään mitään - paitsi hieman kastella pihaa iltaisin. Jaksan järjestää itselleni simppeliä ruokaa, pestä omat treenivaatteeni ja siivota omia sotkujani sen verran, ettei kotikaaos sentään mene pahempaan suuntaan. Mitään muuta on turha edes yrittää kun ei jaksa kuitenkaan. Pihahommat - mitä ne on? Osaan myös pysähtyä uimarannalle sen sijaan, että vain uisin niinkuin normaalisti. Kummasti motivoi loikoilemaan vilvoittavassa tuulessa ja käymään vielä uudestaan järvessä, kun tietää, että kotona odottaa hautova lämpö. Ja ilmastoidussa kirjastossa tyhmempikin tajuaa näemmä istahtaa hetkeksi lukemaan lehtiä, eikä vain paiskaa palautuksia tiskille.

Kaiken huipuksi sain aikaiseksi pystyttää teltan pihalle nukkumapaikaksi. Talohan ei ehdi millään yöksi viiletä, jos lämpötila hipoo kolmeakymmentä vielä iltayhdeksältä, mutta nukkuma-aikaan ulkoilma on jo ihanan vilpoista. Ensimmäisenä telttayönä heräsin aamuyöstä viluun! Aika mahtavaa, ja sääliksi käy niitä, joilla ei ulkonukkumisoptiota ole. Jotenkin veikkaan, että jos perhe olisi kotona, usuttaisin korkeintaan lapset pihalle nukkumaan ja marisisin miehelleni hikisessä parisängyssä. Nyt kun ei voi valittaa kenellekään, ei voi muuta kuin tehdä sen mitä voi, että olisi hyvä olla. Ja ainakin toistaiseksi olen onnistunut. Hikoilen mutta nautin - suorastaan syntisen paljon, kun tiedän, että ihmiset ympärillä hajoilee helteeseen. En todellakaan raaskisi uhrata tästä ainutlaatuisesta viikosta  viimeistä yötä kyläilyreissuun tai semi-kiinnostavaan keikkaan, vaikka pari ehdotusta on tipahdellutkin. Tämä flow tai zen tai mikä lie - helteen sulattamien aivojen onnellisuus? - pitää hyödyntää viimeiseen hetkeen. Tosin, eiköhän sitä perhettäkin ikävä tule. Viimeistään sitten kun ovat matkalla kotiinpäin.