Olen tainnut muutaman kerran kirjoitella lauluteksteistä, siitä miten en nuorempana niitä kovin tarkkaan kuunnellut, mutta kun yhden levyn tekstit kolahti oikein kunnolla, opin kuuntelemaan muitakin. Pääosin tarkempi kuuntelu on hyvä asia - musiikista saa enemmän irti kun nauttii sisältörikkaista sanoituksista kaiken muun lisäksi. Mutta on se välillä kirouskin, erityisesti kun on niuho pilkunviilaaja.

Sain muutaman päivän metsästyksen jälkeen hankittua Arja Korisevan uuden Minä taistelen -levyn, ja kuuntelin ensimmäisen täyden kierroksen tänään autossa. Parin ei ihan täysillä kolahtaneen Arja-levyn jälkeen tämä vaikuttaisi sellaiselta, jota viitsii kuunnella useammankin kierroksen. Tuntuu kivalta, että toinenkin pitkän linjan suosikkini pitää pintansa Zero Ninen peesissä, vaikkei toki yhtä jämäkästi ja järisyttävästi. Arjan ääni pelastaa hömppäiskelmätkin, ja teksteissä on muutama kliseisestä iskelmästandardista poikkeava oivallus.

Pari kappaletta on niin kauniita, että aiheuttivat pienimuotoisia kylmiä väreitä ensikuulemalla. Yksi niistä oli koskettava balladi "Isän silmät", jossa kuvaillaan tyttöä, joka "hiekkatietä maailmaan, niin lähti kulkemaan" ja "jota koulutiellä kiusattiin, kun tunsin herkemmin". Herkkää ja kaunista, ja sitten "puhalsit mun sieluun silmistäs voimaa". Pahoittelut, jos satun pilaamaan biisin joltain muulta, mutta kiero mieleni jämähti noihin puhaltaviin silmiin. Toista esimerkkiä ei pitäisi edes mainita, koska se kertoo vielä kierommasta ajattelusta, mutta onkohan "En voi unohtaa"-kappaleen sanoittaja miettinyt "...kätesi koskee taas pyhimpään. Ja se tekee kipeää" -kielikuvaa ihan loppuun asti?