Fanitusteemani jatkuu. Elin melkoisen Elias-kevään, josta osa on raportoitu täällä tai toisaalla, mutta hienoimmat hetket talletettu vain sydämeen ja onnellista tunnelmaa hehkuviin valokuviin. Tällä kertaa yritän vain kuvailla lyhyesti (niin varmaan...) idolini kohtaamista hänen omimmassa ympäristössään, Kaisaniemen metroaseman tunnelissa, opintoputkessa, joka fanien suussa on tiivistynyt ihan vaan putkeksi.
Musiikkibisnes todisti raadollisuutensa Eliaksen kohdalla: ilman radiohittiä muusikko ei ole juuri mitään (siihen aiheeseen minun on paras olla harhautumatta, mutta ihmettelen edelleen miten yleisö voisi tykästyä artistiin, jonka musiikkia ei soiteta missään eikä markkinoida mitenkään?). Intohimoinen laulaja-lauluntekijä ei jäänyt ruikuttamaan keikkojen vähyyttä, vaan teki ihailtavan rohkean siirron: palasi sivutoimisesti entiseen päivätyöhönsä, katumuusikoksi.
Laulajan on laulettava, ja soittajan soitettava, joten otin katusoittouutisen riemulla vastaan, mutta tyypilliseen tapaani analysoin sen rikki, murehtimalla. Miten se vaikuttaisi Eliaksen muutenkin kiviseksi osoittautuneeseen polkuun artistina? Riittäisikö miehen motivaatio tavoitella keikkoja, jos katusoitto tarjoaa sekä elinkeinon että mahdollisuuden laulaa milloin haluaa, mitä haluaa? Buukkaisivatko baarit soittajaa, jonka musiikkia voi kuunnella ulkosalla ilmaiseksi? Toisaalta, suorastaan huvittavan suuri osa kevään keikkapaikoista oli Helsingin Rautatientorin ympärillä, juuri siellä, missä “Mr Change” on jo vuosia huutanut musiikiksi muotoiltua sanomaansa maailmalle.
Itsekkäämpi puoleni murehti sitä, että vapaan taiteilijan aikatauluttamatonta soittoa olisi minunlaisen etäfanin käytännössä mahdoton osua kuulemaan. Onneksi olin väärässä, tai niin onnekas, että se tuntuu melkein väärältä. Paluumatkalla Turusta, Eliaksen aurinkoiselta terassikeikalta, päätin venyttää junanvaihtoni Helsingissä lounas- ja shoppailutauoksi, jolla voisin kuin ohimennen tarkistaa olisiko katusoittaja työssään. Olin edellisiltana saanut udeltua pientä sisäpiiritietoa, että saattaisi ollakin, mutta aika-arvio oli mikä oli - kadulla ei kellokortteja leimailla.
Kaisaniemi tuntui kummasti osuvan reitille, siirryin sitten mistä alennusmyyntikaupasta mihin toiseen tahansa, mutta vain ankea haitari tahditti askeliani putkessa. Junaa odotellessani vaelsin Kaisaniemeen vielä kerran kiellon päälle, eikä putken mutkassa helissyt kitara ollutkaan toiveajattelun tuottamaa harhaa.
Junasta myöhästyminen ei harmittanut tippaakaan, mutta se ehkä hitusen, että olin pisimmällä yhtäjaksoisella ostoskierroksellani missannut suuren osan settiä. Ei pitäisi miettiä sitä, mitä menettää, kun saa jotain niin hienoa - puolituntisen musiikkinautintoa asematunnelin ainutlaatuisessa akustiikassa. Ymmärsin vihdoin senkin, miksi Elias tykkää laulella putkessa, vaikka ympärillä olisi kesäisiä puistoja rahakkaine turistivirtoineen. Toinen, vaikkakin tarpeeton, todiste siitä, että Elias todellakin laulaa rakkaudesta musiikkiin, oli biisilista. Onhan se päivänselvää, että X factor-bravuureilla tienaisi paremmin kuin tavan suomalaistallaajille vähemmän tutulla Goo Goo Dolls-tuotannolla.
Kappaleet olivat enimmäkseen vieraita, mutta kauniita melodioita kuljettava ääni tuttu ja rakas. Muutaman biisin pystyin jälkikäteen tunnistamaan lyriikkapätkien perusteella (Here is Gone, Name, Big Machine. Before it's Too Late oli sentään jo tuttu ihanuus). Taianomaisen taidokas soitto ei keskeytynyt edes kitaran kielen katkeamiseen - laulun tarina kai ansaitsi tulla kerrotuksi loppuun. Pidättelin liikutuksen kyyneliä ALE-vaatekassillani istuskellen, hienotunteisen etäällä soittajasta, joka tunnelmoi tutusti silmät kiinni, mutta ohikulkijat havainnoiden. Kiitoskumarrukset kitarakassiin pudotetuista kolikoista, sekä hymynvälähdys ohiviipottaneelle pikkukoiralle, olivat herkistävää katseltavaa.
Mieleni valtasi kiitollisuus siitä, että sain kokea tämänkin, aidon ja alkuperäisen katu-Eliaksen, ja samalla mielenrauha sen ajatuksen suhteen, että kokemus tuskin tulisi toistumaan. Olin kai hieman kadehtinut pääkaupunkiseudun faneja, mutta mitä siitäkin tulisi, jos minulla olisi mahdollisuus liikkua Helsingin keskustassa säännöllisesti? Loppujen lopuksi joutuisin ehkä jopa välttelemään putkea, ettei arkeni menisi ihan sekaisin ja aikatauluni ennustamattomaksi - enhän kuitenkaan malttaisi vain kävellä ohi. Kerta katumuusikon kuuntelua oli ihana onnenkantamoinen, mutta jatkossakin toivon näkeväni Eliasta metroasematunnelia virallisemmilla estradeilla.
Seesteistä onnentunnetta putkessa häiritsi vain ajatus siitä, että Elias on ihan liian hyvä sinne. Seurasin ikään kuin valtakunnan parasta aivokirurgia poistamassa tulehtunutta umpilisäkettä - arvokasta työtä sekin, ja taatusti parempi tapa ylläpitää ammattitaitoa kuin vaikkapa hyttien siivous. Tämän “tohtorin” pitäisi kuitenkin voida keskittyä “potilaisiin”, joita kukaan muu ei pysty parantamaan - esiintyä keskittyneille, lumoutuneille kuulijoille, vaikka monen ohikulkijan päivän varmasti pelastaakin.
