Jos minua harmittaa, että jätin kevään lauluhömppäilmiön käsittelemättä, niin kai saan analysoida sitä vielä jälkijunassa? Tulihan tuo X factor seurailtua siinä missä Idolsitkin, vaikka välillä olinkin mukana "on tämä paljon köyhempää" -valituskuorossa. Varsinkin alku oli jähmeää, kun ei koelauluissa oikein mikään säväyttänyt. Ja kun vihdoin säväytti, niin tavallaan liikaa, koska jännitys oli mennyttä - Elias Hämäläinen oli niin päivänselvä voittaja siitä hetkestä kun kajautti taianomaisen äänensä kuuluville.
Näköjään minulla on näissä laulukykykilpailuissa hyvä maku, tai ainakin "massamaku" (sama kuin miljoonalla kärpäsellä?). Koop-huuma oli toki ihan eri tasoa, ja siinä riitti jännitystäkin, kun kuvittelin pitkään olevani osa pientä eliittiä, joka tajusi Koopin lahjakkuuden. Eliaksen kisakehitystä tuli seurattua rennon rauhallisesti. Eteneminen olisi minusta voinut pysähtyä vain, jos kaikki muutkin kannattajat olisivat olleet yhtä luottavaisia, ja jättäneet äänestämättä. Täytyy myös tunnustaa, etten kehunut ja kannustanut Eliasta täysin varauksetta. Ihana raspi oli liikakäytettynä hetkittäin lähellä rasittavaa, ja kieliasiassa olin tuomari-Lindan puolella – suomibiisit olivat raikkaampia ja tunteikkaampia, oli Eliaksen amerikanaksentti kuinka aito tahansa.
Suurin ero oli kuitenkin se, että Koopin ”inserttipersoona” hurmasi yhtä paljon kuin laulu, mutta Eliaksesta pidin ennemminkin inserteistä huolimatta. Aloin pyöritellä silmiäni, kun kaunopuheet lähimmäisenrakkaudesta toistuivat kerta toisensa jälkeen. Olisin halunnut hellästi ravistella suloista idealistia ja komentaa puhumaan välillä muusta, kertomaan muutakin itsestään kuin hienot arvonsa, ja mieluiten heittämään väliin räväkkää läppää. Mutta sitten heräsin miettimään, että mikä siinä "liikapyhyydessä" niin kovasti tökkii. Onko se tosiaan niin kamalaa, kun joku puhuu kauniita suoraan, eikä rankin kuitti ole se aidoin kehu, kuten minun nörttipiireissä tapaa olla? Koin siis pienen ”eliasoitumisen” – en tiedä vähenikö kyynisyyteni, mutta ainakin tiedostan, ettei se ole ainoa mahdollinen näkökulma elämään. Eliaksen ”sanoma” taisi siis mennä perille, vaikka hieman kiertokautta.
Näin pari viikkoa voiton jälkeen Elias onkin ehtinyt – tosin taatusti tahtomattaan - tarjota lisää opetuksia, näitä vanhoja "synnitön heittäköön ensimmäisen kiven" –viisauksia. Surusilmäkasvot kahden vierekkäisen iltapäivälehden kannessa saivat ainakin minut täydellisesti puolelleen. Onhan katusoittajana muusikoksi kasvaneella sankarilla niin uskomaton elämäntarina, että olisi ollut vielä uskomattomampaa, jos ei tupakointia pahempaa säröä olisi löytynyt sädekehään. Epäilen vahvasti, että X factorin voittajajakso oli suunniteltu nimenomaan ennakkosuosikin ympärille – eihän kenestäkään muusta olisi noin koskettavaa dokumenttia voinut kasata, vaan tuotanto olisi joutunut turvautumaan kausikoosteeseen. Ja kun Elias sai kertoa tarinaansa ajan kanssa, inserteissä ärsyttänyt saarnaaminen loisti poissaolollaan… Tai no, huikean jäähallifinaalin jälkitunnelmissa olisin Eliaksen hymyn sulattamana ehkä kuunnellut onnellisena ihan mitä vaan.
