Kuten moni blogini juttu, tämäkin inspiroitui Facebook-kommentista. Hehkutin edellisen jutun sankaria, Jesse Kaikurantaa, ja kaveri totesi, ettei Jesse mahdu sieluun, kun Koop oli niin ihku Menestyksen hinta -dokumentissa. Dokumentti kosketti minuakin, mutta näissä asioissa sieluni on tunnetusti avara, eikä uudesta innostuminen ole ennenkään tuupannut vanhoja tärkeitä pois tieltä. Jesse-intoiluni on toki vielä hyvin hillittyä - rauhallista tarkkailua, että millainen levy tulee, ja osuuko keikkoja reitille. Tämä ei kuulostaisi ollenkaan pahalta, ellen muistaisi, että suhtauduin melkein yhtä rauhallisen odottavaisesti itse Elias Hämäläiseen heti X factorin jälkeen, ja missä liemessä sitä nyt ollaankaan pari vuotta myöhemmin...

Yleisesti ottaen tämä “sarjafanittaminen” on ollut vain ihanaa. Tuskaisia valintatilanteita on ollut verrattaen vähän. Keikka-aikatauluja ohjaava kohtaloni on ollut kieron vitsikäs mutta lempeä (voisin taas kirjata kummalliseen keikkapäiväkirjaani pari Koop-Elias-komboa, ja seuraava on jo kalenterissa). Pari raskasta valintaa olen joutunut tekemään juuri näiden kahden välillä sekä muita kepeämpiä - tyyliin Korisevaa lähitanssilavalla kahdenkymmenen vuoden kokemuksella, vaikka kohtuullisen matkan päässä olisi ollut tarjolla Koop-fanituksen alkuhuumaa. Silloin tunsin vahvasti olevani “kotona”, ja kaikki muutkin valinnat ovat olleet oikeita - ainoita mahdollisia.

Tänä iltana suurta sieluani revitään peräti kolmeen suuntaan. Tuttu rakas O’Jess soittaa kotikaupungissani, mutta sen missaamisen kestän, kun olen nähnyt bändin parikin kertaa ihan äskettäin. Toivottavasti pojat selviävät yhdestä Lappeenranta-keikasta ilman minua (blogitekstissä yritän osata ilmaista itseäni ilman hymiöitä, mutta koska nettisarkasmin vaikeus on viime päivinä ylittänyt jopa valtakunnan uutiskynnyksen, huomautan, että tähän perään pitäisi joku vinkkaus lätkäistä).

Jäljelle jää kaksi suuntaa, joista poikkeuksellisesti tiedän jo ennakkoon poimivani väärän. Onhan täydellisen idioottimaista käkkiä yksin jossain Kotkan Banketissa (mikä lie humppamesta onkaan?), kun tarjolla olisi ollut kiva pieni iltaretki Helsinkiin kuuntelemaan Koopin Flute of Shamea, ihanien ystävien kanssa. Skenaario on täydellinen lose-lose siinäkin mielessä, että jos keikka ON niin loistava kuin odotan, rupean entistä enemmän harmittelemaan sitä, ettei samaa herkkua ole enempää tiedossa. Mutta en vaan voi itselleni mitään. Tämä Kristiina Wheelerin keikka on ollut niin pitkään kalenterissa ja juurtunut niin vahvasti alitajuntaani, että sen väliin jättäminen on täysin mahdotonta. Jo sen hetkellinen harkitseminen tuntui pettämiseltä, ja siis nimenomaan itseni pettämiseltä. Eiköhän se Krisukin kykenisi just ja just laulamaan ilman minua (ja taas tarvittaisi sitä hymiötä).

Tartun vihdoin kevään lauluskabailuihin kehumalla, että onpa nerokas tuo Voice of Finlandin äänestyskäytäntö spotify-kuunteluineen. Muistan ajatelleeni X factorin aikaan, jolloin kai ekan kerran julkaistiin viikottaisia studioversioita kilpailijoiden kappaleista, että olisi hyvä, jos biisien download-tilastot otettaisi ääninä huomioon. Mutta tämä spotify-kuvio on paljon parempi, ja vielä ilmainen!

En ole liiemmin innostunut Idolsista, vaikka olen sitä huolella seurannut ja raportoinutkin toisaalla. Voice of Finland oli uutena formaattina kiinnostavampi, mutta sillekin olen lämmennyt  hitaasti. Vahvana osasyynä on ollut se, että innostumiskapasiteettini on pysynyt varattuna “vanhoille” idolikuvioille - kuten tuolle viimeksi pohtimalleni kaukokonsertille, jonka huikeutta en ole edes uskaltanut yrittää sanoin kuvailla (tämä ja monta muuta videota puhukoot puolestani).

Varovaista Voice-innostusta herätti alkuun Sanna Säntti herkkääkin herkemmällä äänellään, ja liikuttava “Minä ja hän” kaksintaistelujaksossa nosti Jesse Kaikurannan kakkossuosikiksi. Hänet tosin onnistuin välillä aidosti unohtamaan ja sitten suorastaan hylkäämään. Jessen ensimmäinen live-veto oli nimittäin aika kauhea. Herkkä “Piiloon”-kappale oli pilattu mahtipontisella sovituksella, eikä pönöttävän sirkustirehtöörin tyyli frakissa ja trikoissa auttanut asiaa (sivumennen sanoen minusta on hienoa, että Voicen finaalissa on nyt näitä ei-ihan-perinteisen-popparin ulkonäöllä varustettuja tyyppejä, jotka kuitenkin muuntuvat kauniiksi kannattajiensa silmissä. Jessen ja Kimin hymyt sulattavat sydämiä, ja “vain ääni ratkaisee”-periaate toteutuu).

Sanna karsiutui, mutta Jesse jatkoi “valtakunnan itkettäjänä”, liikuttaen jälleen minuakin. Suuremmin innostuin tosin vasta kun pääsin vaikuttamaan hänen menestykseensä luukuttamalla “Sinistä sointua” ja “Hetken tie on kevyttä”. Joten palataanpa siihen, miksi spotify-äänestys on niin nerokasta. Ensinnäkin yleisö värvätään mainostamaan ohjelmaa - kuuntelutiedothan valuvat monilla suoraan Facebookiin ja ties minne. Lisäksi ihmiset saadaan kuuntelemaan suosikkiensa biisejä urakalla - kymmenen kierrosta päivässä kuulemma lasketaan tuloksiin. Se itsessään vauhdittaa ja vahvistaa yleisön kiintymistä kisailijoihin, ja innostusta itse kisaan. Väitän nimittäin, että artistin fanituksessa iso osa on tottumusta - sitä, että runsaalla kuuntelulla idolin ääni tulee tutummaksi ja rakkaammaksi. Ääni voi säväyttää kertakuulemalla, siinä missä ensisilmäyksellä voi rakastua, mutta syvällisempi suhde vaatii aikaa ja yhdessäoloa - äänen “juurtumista”.

Tuoreena esimerkkinä on pakko mainita Elias Hämäläisen Markus-veli samettiraspeineen. Hänhän oli mukana jo ihan ensimmäisillä Elias-keikoillani, mutta jäi mieleen lähinnä kivan oloisena tyyppinä - ääni oli muka vain perushyvä. Vaivihkaa se “perushyvä” luikersi juuria sydämeeni, ja kun ponkaisi veljen taustalta kunnon sooloihin, näytin varmaan samalta kuin Voice-tuomari Elastinen julistaessaan Mikko Herraselle, että “sinähän se vasta hahmo olet!”. En nyt keksi mikä on “blown away” suomeksi, mutta niin kirjaimellisesti sitä, että paineaallon hulmauttamat hiukset näkyvät kaljunkin päässä.

Kymmenet kierrokset Kaikurantaa spotifyssa juurruttavat hänen äänensä vastaavasti, vaikka toki pinnallisemmin, joten kuljen ainakin tämän viikon hetken tietä hänen puolestaan jännittäen. Minut on taas manipuloitu elämään hömppälauluohjelman mukana, ja olen vain iloinen siitä! Väitän, ettei innostukseni olisi riittänyt puhelinäänestämiseen, mutta tiedä vaikka mieleni muuttuisi siinäkin. Ilmainen spotify-äänestys ennemmin lisää kuin vähentää puhelinääniä - juuri tämän innostuttamisefektin takia. Ja viimeistään tämä tekee kuvion niin nerokkaaksi: tuotantoyhtiö tarjoaa yleisölle ilmaista iloa, mutta voittaa todennäköisesti itse siinä sivussa. Paras tulos ei synnykään ahneudella vaan idearikkaalla anteliaisuudella.

Olen tässä viime päivinä taas miettinyt keikkamatkailuharrastustani - miettinyt, pohtinut, ellen peräti arponut. Etsinyt perusteluita seuraavaan entistä älyttömämpään tempaukseen. Tai no ei oikeastaan niin älyttömään. Pidempiäkin koukkauksia on tehty. Yksi ainakin. Plus pari Oulun matkaa, mutta niitä ei lasketa, kun ovat olleet sukulointireissuja, vaikka Zero Nine -ajoituksella.

Totesin, että ihanat artistit, joiden keikoille tapaan reissata, eivät oikeastaan olekaan niin tärkeässä roolissa kuin voisi kuvitella. Välttämättömiä toki, mutta kuitenkin vain eräänlaisena katalyyttinä, käynnistämässä prosessia, joka itsessään on jotain suurempaa. Keikkamatkoilla kaikki on paremmin - maisemat on kauniimpia, ruokapaikat ja rättikaupat houkuttelevampia, ja mitä oudoimmat pikkupaikkakunnat kiehtovampia kuin jos niihin eksyisi muusta syystä. Tai no, aika Helsinki-painotteista matkailu on viime aikoina ollut, ja ennen niin vieras suurkaupunki on nyt tutumpi ja tärkeämpi, monta hienoa kokemusta tarjonneena. Mutta jos joskus palaan vaikka Pieksämäelle tai Pihlajavedelle, tunnen varmasti edelleen hyvien muistojen hyrinän.

Matkustaminenkin on mukavaa - siis ihan se siirtyminen paikasta L paikkaan X ja takaisin. Toiset ajaa moottoripyörällä satoja kilometreja ihan vain ajaakseen - minulla on sentään selkeä määränpää, kun hyppään junaan tai autoon. Eikä kohde lennähdä karkuun ennen kuin ehdin perille, niinkuin joku kummajaiskottarainen saattaa tehdä, jolloin lintubongari tulee ajelleeksi satoja kilometreja ihan turhaan. Tai ehkä ei? Ehkä hänellekin matkanteko - sen aikana kihelmöivä odotus ja jännitys - on niin iso osa kokemusta, että tyhjin kameroin, pisteittä, kotiinpalaavakin on loppujen lopuksi tyytyväinen, että tuli lähdettyä. Ei ehkä voinut olla lähtemättäkään.

Parasta keikkamatkoilla saattaa kuitenkin olla se, että itse olen kuin parempi versio itsestäni - rohkeampi ja rennompi (vaikka niin kamalasti arvon ja optimoinkin). Rakastan niitä muusikoita, mutta myös omaa hulluuttani - sitä voimantunnetta, jonka saan, kun uskallan tehdä sitä mitä haluan (seuraavan päivän lisäys: ...ja myös huvittuneisuutta, jonka sen halutun tekemisen hassuus aiheuttaa - itselleen nauraminenhan on ihan virkistävää). Että tämä teille tiedoksi, rakkaat kitaranrämpyttäjät, ettei hullu fanitukseni vaan nostattaisi sopimattomia nesteitä päähineisiinne: jos hurautan poikki maan teitä kuuntelemaan, teen sen vähintään yhtä paljon itseni kuin teidän takia.

Vaati hillitöntä itsehillintää, ettei edellinen kirjoitukseni karannut tangentin suuntaan, ja jatko-osa oli vain ajan kysymys. Tykästyin toki aidosti Kristiina Wheelerin ääneen ja musiikkiin, kiinnostuin tyypistä, ja empatisoin vaikeita asioita, joita hän toi esiin julkisuudessa. Mutta murehtimiseen asti olisin tuskin edennyt, elleivät kaikki aiheeseen liittyvät ajatukset peilautuisi jo olemassaolevista huolista vahvistettuina takaisin. Kuten kaikki vähänkin musiikkia koskettava, tämäkin aihe kietoutuu omituisen sydämelläfanittajan päähuolenaiheeseen (ja pääilonaiheeseen), eli Eliakseen (ja nyt myös Markukseen).

Huolisopan ensimmäinen ainesosa on laulukieli. Brittitaustainen Kristiina aloitti uransa englanniksi, ja selitti vaihtoa suomeen sillä, että oli huomannut saavansa yleisöön paremman kontaktin välispiikkihöpöttelyllä kuin Hitchin to Helsinki-albumin kappaleilla. Enkkumateriaalia ei tunnettu eikä ymmärretty. Tätä en voi ohittaa murehtimatta muidenkin kieltä vaihtavien artistien seassa vastavirtaan uivaa Eliasta. Voice of Finlandin (minun makuuni liian täydellinen) Saara Aaltokin käväisi juuri kertomassa iltapäivälehdille, miten toivotonta on saada edes levytyssopimusta, kun ei suostu tinkimään kansainvälisestä kielestä.

Oman surutyöni Eliaksen kielenvaihdosta olen tehnyt jo aikaa sitten. Olin innoissani ja iloisesti yllättynyt suomenkielisestä debyyttialbumista, mutta sittemmin täydellisen vakuuttunut siitä, ettei Elias voi muuta kuin palata musiikillisille juurilleen, sydämensä laulukieleen. Veli Markus lienee yhtä "jenkki", vaikka cover-bändinsä Brand New Classicsin ohjelmistossa muutama pakollinen suomibiisi pyöriikin. Huikean hienot näytteet uudesta materiaalista eivät kuitenkaan haihduta huolta siitä, miten ura edistyy yleisölle vieraammalla kielellä, kun se kotimaisellakin oli takkuista.

Samaan soppaan sekoittuu huoli pitkästä tiestä biisinteosta levynjulkaisuun. Ensimmäisissä Sirpaleista koottu-albumiin liittyvissä haastatteluissa Kristiina antoi ymmärtää, ettei levy-yhtiön kanssa kaikki mennyt sujuvimmalla mahdollisella tavalla. Media vaan innostui Kristiinan masennuksesta ja siitä toipumisesta, eikä urkkinut minua kovasti kiinnostavia musabisneskiemuroita, mutta ehkä hyvä niin - turha kaivella vanhoja kahnauksia taustavaikuttajien kanssa, kun levy on saatu laadukkaana julkaisuun asti. Toivottavasti loppu-hyvin-kaikki-hyvin myös Eliaksen ja Markuksen levyprojektissa - kesäsinkkuakin osaisi taatusti arvostaa vielä enemmän, kun sitä ehti odottaa jo viime kesänä.

Median innostumisesta tuli vielä mieleen, että jos Kristiina ei saa nostettua upeaa levyään myyntimenestykseksi, vaikka poseeraa lumoavana naistenlehden kannessa, kertoo koskettavasti elämänsä kipeistä käänteistä, ja pulppuaa haastatteluissa räiskyvän iloista persoonallisuutta, mitä toivoa on hillitymmän karisman Hämäläisillä? Heitä tuskin kiinnostaa jakaa yksityiselämäänsä viihdemedioille, mutta pärjääkö nykypäivän artisti, jos tahtoo vain tehdä musiikkia? Maailmalla kasvaneilla katusoittajaveljeksillä olisi toki taustatarinaakin vaikka muille jakaa, mutta pakko uskoa, että nimenomaan talentti ja äänet tekevät heistä vielä tähtiä - kaikesta turhasta murehtimisestani huolimatta.

Olen hieman huvittuneena analysoinut pienimuotoisen hurahdukseni kehityskulkua. Puhun siis tykästymisestä artistiin sen verran vahvasti, että hänen levynsä tulee tilattua ennakkoon ja lähikeikka merkattua hyvissä ajoin kalenteriin. Tämä uusin on sikäli poikkeava, ettei ole putkahtanut kykyjenetsintäkisasta. Lisäksi hän on nainen - virkistävää vaihtelua sekin. Fanituksen syntyvaiheissa on kuitenkin paljon tuttua ja yleispätevää:

1. Kiinnostuminen. Muutamaan hienoon tapaukseen olen tutustunut vahingossa, aiemman suosikin “kylkiäisenä” - lämppärinä tai saman festarin esiintyjänä. Tyypillisemmin kiinnostus on herännyt laulukisoja seuraamalla, mutta joskus, harvoin, riittää pelkkä kappale. Tässä tapauksessa persoonallinen, jopa hieman hassu teksti kolahti kertakuuntelulla.

2. Livekokemus. Kiinnostuksen herättyä tulee lähdettyä riittävän lähelle osuvalle keikalle. “Riittävän” määrittelee alkukiinnostuksen määrä, ja pari reitille osunutta keikkaa kasvatti tämän pikkuruisen radiohittikiinnostuksen alkavaksi fanitukseksi. Esiintymisen pitää tietysti vakuuttaa musiikillisesti, mutta viimeistään tässä vaiheessa myös artistin persoonan merkitys korostuu. Itseironinen huumori on arvossaan, ja innostuneesta yleisöstä syttyminen tekee vaikutuksen - mutta ehkä vielä enemmän se, että tämä artisti osasi innostua myös pienen ja vaisun yleisön edessä.

3. Levykokemus. Musiikissa itsessään pitää tietysti olla sitä jotain, vaikka sen objektiivinen arviointi mahdotonta onkin. Myönteiset ennakko-odotukset saattoivat vauhdittaa tähänkin levyyn tykästymistä, mutta lisäksi voisin poimia kasapäin ihastuttavia yksityiskohtia. Laulujen tarinat on selvästi kirjoitettu sydämellä, ellei peräti sydänverellä, ja silti ne huokuvat positiivisuutta, ja sekoittavat herkkyyteen räväkkää huumoria.

4. Kontakti. Yleisökontakti, fanikommunikointi, henkilökohtainen kontakti... Varmimmin artisti saa minut koukutettua laskeutumalla keikan jälkeen lavalta yleisön sekaan höpöttelemään. Korvaava tai täydentävä tapa voi olla persoonallinen nettikommunikointi - humoristinen, sopivasti omaa elämää raottava bloggaaminen tai Facebook-kommentointi faneille. Nettiaktiivisuus on isommilla hurahduksillani ollut hieman hakusessa, joten sitäkin innokkaammin seurailen tämän uuden elämänmakuisia päivityksiä.

5. Huolestuminen. Askeleet 1-4, vaihtelevassa järjestyksessä, ovat oletettavasti melko tyypillisiä muillekin faneille - vaikka mystisyyden verhoa ylläpitävä diivailu sopinee joillekin paremmin kuin minun arvostama arkinen lähestyttävyys. Mutta tämä viimeinen... Voi huokaus.

Pitääkö sen tosiaan minun kohdalla aina mennä niin, että fanitukseen kietoutuu huolestuminen artistista, hänen tulevaisuudesta ja keikkojen riittävyydestä? Kumpi on syy ja kumpi seuraus? Ihastunko outoihin artisteihin, joita suuri yleisö ei ymmärrä, vai jäänkö - kevyemmän alkuihastuksen jälkeen - niin pahasti koukkuun juuri siksi, että he ovat niin käsittämättömän aliarvostettuja?

Ennen edellistä Idolsia lupasin olla tykästymättä kehenkään, koska se ennakoisi kyseiselle kisaajalle kovin kivikkoista urastarttia. Se lupaus piti, ainakin osittain (Martti Saarisen levy taisi olla hitusen liian sopiva minun makuuni, kun tuotti sekin muutaman floppiuutisen).

Nyt tulin paiskanneeksi saman kirouksen “Kiitos kun muistit”-hitillä kiinnostukseni herättäneen Kristiina Wheelerin ylle. Miksi minun pitikin Elias-keikkamatkalla osua Kampin kauppakeskuskeikalle tykästymään Kristiinaan ja vasta nyt vuotta myöhemmin levylle asti ehtineisiin biiseihin? Ja minkä virheen Kristiina tekikään kun tuli kiittelemään pientä yleisöään pubikeikalla kotikaupungissani! Höpöttelyhetki vihoviimeistään varmisti, että rupesin odottamaan levyä ihan täpinöissäni. Ja nyt tuo törkeän hyvä levy ei tunnu millään saavan ansaitsemaansa radiosoittoa eikä listamenestystä - ja varmaan vain siksi, kun minä siitä niin kamalasti tykkään. Olen äärettömän pahoillani - Sirpaleista koottu, kovia kokenut, mutta upean vahva Kristiina ei olisi tätä ansainnut.

Edit: seuraavana päivänä huolehtija tunsi itsensä hölmöksi mutta hyvällä tavalla: Kristiinan "Olet tässä" onkin yllättäen Radio Suomen soitetuin kappale. Toivottavasti tämä näkyy pian myös levymyynnissä ja varsinkin keikkalistalla!