Hömpänkaatopaikka

Olemme muuttaneet

2012-08-10T10:19:01+03:00

Kuten tuossa tuli aiemmin todettua, vuodatuksen blogipalvelimella oli "pieniä" ongelmia (kuukauden katkos, parin vuoden kuvat katosi jne). Nyt palvelu on toki palannut entistä ehompana, mutta tulin nyt silti siirtäneeksi blogin muualle (kun kerran vuodatus tarjosi hyvät välineet vanhojen juttujen siirtoonkin - kiitos siitä). Parin päivän "leikkimisen" jälkeen oli todettava, että kyllä ylikansallinen google kuitenkin tarjoaa blogistille paremmat oltavat kuin tämä pienempi (ja varmaan sympaattisempi) kotimainen vaihtoehto. Joten jorinat jatkuu osoitteessa bitblond.blogspot.fi (nyt jo ainakin yhden "blogin muutto ja muistelu" -tarinan verran). Kuvaa klikkaamallakin löytää perille. C U there.

Pumppipäiväkirjan jatkoa, pitkän tauon jälkeen

2012-08-07T09:01:01+03:00

Olin joskus kaukaa viisas ja kirjasin blogiin bodypumpissa käyttämäni painot. Kahden vuoden takaisen pumppipäiväkirjan lukemien en uskonut kovin merkittävästi enää kehittyvän, mutta saisinpa seurailtua säilyvätkö vajaa nelikymppisen lihasvoimat seuraavalle, väkisin keski-ikää kohti vievälle vuosikymmenelle. Pitkään tuntuikin siltä, että jumppailu on vain rapistumisen ehkäisyä - vain joissakin lihasryhmissä oli hieman edistytty. Tämän kesän aikana olen löytänyt itsestäni yllättäviä supervoimia. Joten syytä kirjata taas uudet (lopulliset?) huippulukemat muistiin, lihasryhmä kerrallaan (painot per tangon pääty):

Alkulämmittely: samat 5kg kuin ennenkin, mutta olen harkinnut ykkösten lisäämistä. Virallinen ohje sanoo, että maksimissaan vitoset, mutta ainakin jokunen mies - vakio-ohjaaja mukaanluettuna - uskaltaa uhmata rajaa, joten miksen minäkin?
Jalkakyykyt: ensimmäinen itseni yllättäminen. Adelen “Someone like you” kannustaa rauhalliseen tahtiin, ja olen onnistunut viruttamaan 8.5 kilosta 9.5:een - ja siitä sitten peräti kymppeihin. Eikä edes tunnu niin pahalta, kuin kasipuolikkaat ensialkuun, varmasti alle vuosi sitten. Kahdenkymmenen kilon tankoa en olisi vielä pari vuotta sitten uskaltanut yrittää nostaa niskan päälle, mutta nyt tuo kyykkysarjan alkuhaaste on turvallisen hallittu.
Rinta: vitoset ja kutoset tuntuivat voitolta joku aika sitten - käsivarsien pikkulihakset eivät enää sanoneet sopimusta irti tyyliin 3.5 kilossa. Edellisessä ohjelmassa taisin hurjastella 7.5 kilon ennätyksen, ja nyt, ihan puolivahingossa, penkkipunnertelen 8.5 kiloa. Tankosarja on tosin melko lyhyt ja sitä seuraavat punnerrukset eivät ehkä mene ihan “nenä maahan”-tyylillä.
Selkä: vaikka olin yrittänyt olla rennolla "tavoitteena rapistumisen ehkäisy"-asenteella, selkälihasten edistymättömyys alkoi turhauttaa. Junnasin varmaan pari vuotta kutosilla ennen kuin pääsin 7-7.5kg haarukkaan. Viime viikolla selvisin 8 kilon ennätyksestä, ja eilen viskasin puolikkaat päälle, jotta pärjäisin vähemmillä “donitseilla” (yhden kilon kiekot - muut siis 5 ja 2.5. Korkeaa matematiikkaa). Kuntonyrkkeileviltä äijiltä tarttuneilla ääniefekteillä pääsin maaliin. Kaikkien aikojen upein jumppabiisi (Evanescencen “Bring me to Life”) kannusti, vaikka tämän ohjelman jumputusmiksaus melkoinen raiskaus onkin. Ennätyksen juhliminen jäi hetkelliseksi, kun toinen vielä hämmästyttävämpi ajoi edelle.
Ojentajat: kesän kuntopiirityyppisessä ojentajasetissä ei käytetä tankoa, mutta edellistä ohjelmaa tein vitosilla. Kuntopiirissä ylpeilen lintsaamattomilla dipeillä, eli ojentajapunnerruksilla selkä kohti penkkiä. Ei huono suoritus siihen nähden, että minulla totta vie riittää “oman vartalon painoa” nosteltavaksi. Ojentajapunnerruksia normaalisti etuperin olen pystynyt tekemään hitaalla tahdilla - esim. bodybalancen krokotiililiike sujuu mallikkaasti, vaikka toki polvet maassa (niinkuin muutkin punnerustyyppiset jutut). Tempoon tehdyt punnerrukset ovat jääneet vajaiksi, mutta eilinen supernainen ehti tehdä nekin. Eihän niitä sarjassa olekaan kuin muutama, mutta silti. Hämmästys siitä inspiroi seuraavan...
Hauikset: pari vuotta sitten hehkutin 3.5 kilon ennätystä, enkä nähnyt etenemismahdollisuuksia, kun puolen kilon minimilisäys tuntui niin hurjalta. Jossain vaiheessa nostin kuitenkin 4 kiloon, jolloin hieman vieraampi ohjaaja hymähteli “donitsirivistölle”. Kahdeksan pikkukiekon hamstraaminen tuntui sen verran nololta, että oli pakko punnertaa 4.5 kiloon. Siitä yksinkertaistin vielä vitosiin. Tässä lyhyessä hauisohjelmassa tulin testanneeksi 5.5kg, ja vieläpä niin, että jätin vapaaehtoisen tauon puolivahingossa väliin. Eilisillä 6-kilosilla pidin sen suosiolla, ja juhlin silti villisti (henkisesti, pään sisällä) käsittämätöntä ennätystä.
Yhden jalan kyykyt: tein pitkään ilman painoja, mutta viimeaikaisissa ohjelmissa on ollut kevyempiä kahden jalan osioita, ja on suositeltu rinta-selkä-painoja. “Luomupainoihin” eli omaan ylipainoon vedoten olen pitänyt hieman pienempiä, mutta vähitellen lähestynyt suositusta. Tänä kesänä on ollut ihan uudenlainen "kyykky ja hyppy"-osio. Ja sitäkin "mahdotonta" liikettä olen tehnyt - lingonnut ilmaan parikymmentä kiloa enemmän kuin hoikka keskivertojumppaaja.
Olkapäät: tein vielä toukokuussa 2.5-kilosilla (suositus "noin alkulämmittelypainot” - ei toivoakaan!). Uudessa sarjassa on lupa vauhdittaa jaloilla tangon nostoa kohti kattoa, joten painoja voi hieman lisätä. Nostin 3.5 kiloon. Selvisin. Nostin 4.5 kiloon. Vieläkin selvisin. Ja nyt on jo vitoset eli juurikin ne "mahdottomat" alkulämmittelypainot. Seuraavaan ohjelmaan täytyy varmasti pudottaa, mutta ei koko matkaa 2.5 kiloon.
Vatsa: ei edelleenkään raportoitavia painoja. “Vuorikiipeily”-hoover-asento ei ehkä ole täydellisen oikeaoppinen. Peppu “lepäilee” aavistuksen liian ylhäällä. Taas syytän “luomupainoja”, joista en millään tunnu raaskivan luopua. Syön kuin pikkulintu, eli oman painoni verran, aina jumpista kotiutuessani...

Yleistilannekatsauksena mainittakoon vielä, että olen vihdoin koukuttunut itse lajiin niin tehokkaasti, että saan mentyä muidenkin kuin lempiohjaajani tunneille - ja jopa viihdynkin niillä. Edelleen on “automaattista" Antti-pumppia - muiden ohjaajien tunneille pitää keräillä motivaatiota, jos viikon toinen "pakollinen" uhkaa jäädä puuttumaan. En toki joka viikko käy kahta kertaa, mutta aika säännöllisesti kuitenkin. Useimpina viikkoina bodybalance päälle, ja joskus jotain muuta (tänä kesänä käyty kahdesti “ei ikinä enää”-sarjaan tuomitussa bodystepissä - itseni hämmästyttäminen osa N). Ja kuntonyrkkeilykin palaa ensi viikolla ohjelmistoon - jee!

Laillista musiikkia, jälkikirjoitus

2012-07-30T20:36:01+03:00

Hieman myöhäinen tämä jatko-osa, mutta kun vuodatuksen palvelin oli vajaan kuukauden nurin. Pari tärkeämpääkin päässä pyörinyttä tarinaa on jäänyt kirjoittamatta, tai ainakin odottelemaan parempia aikoja, mutta hoidetaan nyt tämä aihe pakettiin.

Poimurin latauskauppahan kuoli välittömästi aiemman sepustukseni jälkeen, ja täysin yllättäen. Olin saanut valitukseeni vastauksen tyyliin "joitakin levyjä ei enää saa" (sai ostettua mutta ei ladattua) "mutta valikoimaa on vielä runsaasti". Ja muutama tunti myöhemmin nettikauppa oli lakkautettu "palveluntarjoajan vaikeuksista johtuen". Valitin tietysti lisää, kun latauskortistani jäi suurin osa käyttämättä, ja sain jonkun hyvityksenkin - rahat takaisin siitä latauksesta joka onnistui. Siis nimenomaan siitä, joka onnistui - en epäonnistuneesta tai kortin käyttämättä jääneestä osuudesta. Jatkovalitukseeni ei enää reagoitu. Kai kaupan asiakaspalvelijatkin oli jo potkittu pihalle.

No, ottaen huomioon, että kortti oli ostettu puoleen hintaan ja olin jotain saanut ladattuakin, tappioni jäi alle vitosen suuruusluokkaan. Ehkä en jaksa haastaa entistä Poimuria oikeuteen. Digimusiikin ostostakaan en kovin kauan pysynyt erossa, kun muutama päivä myöhemmin latauskauppoihin ilmestyi Flute of Shamen kauan odotettu Coming Home-EP.

Laillista musiikkia

2012-07-02T22:09:01+03:00

Hömppiksen kuningasvalittajaosio jatkuu, tällä kertaa digitaalisen musiikin kaupalla. En kyllä yhtään taas ihmettele, että moni latailee musiikkinsa ennemmin laittomasti - laillinen tapa osoittautui taas kerran kovin vaikeaksi. Hyvä, etten sentään kavereille mainostanut, kun paikallinen Prisma myi Poimurin latauskortteja puoleen hintaan, sen kunniaksi, että kyseinen lafka on lakkautumassa (enkä kyllä ihmettele sitä lakkauttamistakaan). Kortin 19 euron nimellisarvosta maksoin siis puolet, ja sillä piti saada 20 latausta. Menin nettikauppaan ja totesin heti, että eihän 19 euron kortilla saa 20 latausta, kun irtobiisit on järestään yli euron ja albumitkin toista kymppiä. No, eipä tuo mitään - kyllä kortti siihen riittäisi mihin sen ajattelin käyttää, yhteen albumiin - ja blogin yleisaihepiiriä kunnioittaen mainittakoon, että Idols-Pete Parkkosen Ville Eetvartti-isoveljen levyyn - sekä muutamaan irtobiisiin.

Joten eikun albumi ostoskoriin ja kiinnostavia biisejä bonukseksi, kunnes tilaussumma oli hitusen alle sen 19 euroa. Latauskoodin kortin syöttö... ja sitten arvottiin seuraavaa virheilmoitusta. En nyt muista sanatarkasti, mutta "tämä koodi ei kelpaa tähän ostokseen", "tämä asiakas ei voi käyttää tätä koodia"... ja ehkä joku kolmaskin vielä, vuoronperään toistuen. No jopas. Poistin tilauksestani muutaman biisin - ei auttanut. Poistin reilummin, eli myös sen albumin, ja kas - se meni läpi! Sain ladattua kokonaiset kolme biisiä, ja sähköpostiini tilausvahvistuksen, jonka mukaan olin maksanut niistä reilut neljä euroa. Tilasin vielä pari irtobiisiä, mutta siihen se sitten jäi. Albumin halusin tilata albumina enkä biisi kerrallaan, koska niin se olisi hieman halvempi - luulin saavani kortilla enemmän.

Muutaman päivän odottelun jälkeen sain Poimurilta vastauksen valitukseeni. Ensin hyvät uutiset: 20 latausta tarkoittaa 20 latausta, sanoi tilausvahvistuksen rahasummat mitä tahansa, eli kyllä kortilla 20 biisiä pitäisi saada. Mutta - niiden pitää olla irtobiisejä, ei albumeja. Vienon sarkastisessa vastapalauteessani huomautin, että kortissa itsessään lukee "valitse haluamasi kappaleet tai albumit". Pikkuvikoja, kuten sekin, että asiakkaan pitää täpätä osta-nappia 10 kertaa yhden sijaan. Sen tein, ja nyt useampi tunti myöhemmin "tilausta käsitellään" edelleen - en tiedä mikä jäi jumiin, nettikauppa vai selaimeni. Tilausvahvistus tuli kyllä sähköpostiin saman tien. Siinä oleva "käytä tätä linkkiä jos latauksessa on ongelmia"-linkki ei tietenkään toimi.

Että näin tuli ehkä säästettyä muutama euro (tai ei oikeastaan sitäkään, koska koko idea ladata tämä semi-kiinnostava albumi lähti siitä puolen hinnan kortista - sulovilenismiä parhaimmillaan). Vielä enemmän euroja ja erityisesti hermoja olisin kai säästänyt turvautumalla ihmeellisen internetmaailman tarjoamaan ilmaisaineistoon (ja ehkä - bonuksena - minulla olisi jo se haluamani levy!). Mutta kun nyt satun nykyään ottamaan aika vakavasti sen, että muusikon pitää saada työstään edes ne pikkuroposet mitkä hänelle virallisesti kuuluu...

Tapaus Rajalan kamera part deux

2012-06-06T12:58:01+03:00

Kamerani saapui kuin saapuikin eilen postissa, päivää vaille kuukauden sen jälkeen kun sen huoltoon lähetin, päivää vaille 2 viikkoa siitä, kun kävin liikeessä huutamassa (tietysti tämä omalta paikkakunnalta liikkeeseen ja taas kotiin -matkustus on "oma vika"). Mukana joku huoltotilauslappu, mikä just ja just kertoo mitä kameralle on ehkä tehty: "tarkistettu... suositellaan sulkijajärjestelmän korjausta". Kai on sitten jopa korjattu, kun kerran toimii.

En oikein tiedä mitä tästä pitäisi näin jälkikäteen ajatella. Ehkä odotin sitä "pahoittelut että kesti"-viestiä kameran mukaan, mutta senkään vertaa Rajala ei viittsinyt asiaa hyvitellä tai selitellä. Ehkä ei tarvitsekaan - iso erikoisalan liike voi tehdä mitä lystää ja palvella parempia, tonnien kameroita ostavia asiakkaita. No, toivottavasti minun halpiskamerani toimii jatkossakin - en taitaisi kestää toista vastaavaa huoltorupeamaa. Saa nähdä kuinka pitkään menee ennen kuin kuvaan taas samalla ILOLLA kuin heti kameran hankittuani. Pikaset pihakukista otetut testiräpsäykset oli ainakin ihan kivoja...

Tapaus Rajalan kamera

2012-06-02T23:22:01+03:00

Tuli koettua mieleenpainuva esimerkki asiakaspalvelusta. Nimenomaan lupasin mainostaa sitä, joten tässä tulee, päiväkirjamuodossa, ja luetellaan ensin kaikki mieleentulevat sanat, millä tämän saattaisi saada osumaan google-hakuihin: Rajala Camera Kamera Rajala Pro Shop Sanomatalo Olympus.

31.3.2012: Parannan viime viikkoina kohonneen kamerakuumeen ostamalla keikkareissulla Helsingin Sanomatalon Rajala Proshop-kameramyymälästä edullisen mutta useamman kuvaajan suositteleman järjestelmäkameran (Olympus PEN EPL-1). Lataan akut ja lähden kuvailemaan. Laite lunastaa lupaukset helppoudestaan - pokkarikuvaaja kuvaa tyytyväisenä automaattiasetuksilla koko huhtikuun. Keikkakuvia ja jokunen luontokuva - kuivalla aurinkoisella säällä, kameraa huolellisesti käsitellen.

4.5.2012: Taas keikalla. Kuvaan kunnes kamera hyytyy. Valikot toimivat, mutta tähdätessä näkyy vain pimeää, ikään kuin linssisuojus olisi päällä (ei ole). Seuraavana päivänä alan selvitellä huoltoasioita Rajalan myymälästä. Mikä tahansa Olympusta myyvä liike kuulemma ottaisi asian hoitaakseen, mutta paikallinen, josta kysyn, velottaisi huoltopalvelusta 39 euroa. Ei auta kuin turvautua myyjään. Kamera lähtee asiakaspalautuksena Rajalaan 6.5.

14.5.2012: Saan vastauksen 11.5. lähettämääni kyselyyn kameran kohtalosta: on saapunut liikkeeseen 10.5 ja toimitettu huoltoon: “Takuuhuollot käsitellään aina ensimmäisinä. 1-2 viikkoa”. Jo kameran mukaan laittamassani kirjeessä korostin, että sille olisi piakkoin tarvetta (no niin kai kaikilla), ja vinguin perään, ettei minusta ole kovin reilua joutua odottamaan kuukauden ikäistä kameraa huollosta kovin pitkään. Mutta eihän tässä mitään hätää ole, kun akuutti kameratarve olisi vasta kahden viikon päästä - ei kai minun tuliterän kamerani tutkiminen sitä worst case -aikaa vaatisi?

21.5.2012: Viestittelen taas Rajalaan, heti aamusta. Kerron, että olen 23.5. tulossa paikkakunnalle, ja kameralle olisi ehdottomasti tarvetta. Kuvittelen jopa, että liikettä kiinnostaisi säästää paluupostittamisen vaiva ja kulut (win-win). Saan jopa samana päivänä vastauksen: “En saanut huoltoon yhteyttä puhelimitse. Lähetin sähköpostitiedustelun...”.

23.5.2012: Aamulla viestittelen, että kai huoltoa nyt on jo hätyytelty, koska tulen iltapäivällä kyselemään (lue: järjestämään kohtauksen, jos ei kameraa löydy. En kyllä oikeasti suunnitellut niin tekeväni, mutta kaikki ei aina mene niinkuin on suunniteltu). Kävelen suoraan junasta kamerakauppaan. Henkilö, jonka kanssa olen viestitellyt ei ole paikalla, ja viaton naismyyjä pääsee pläräilemään huoltokansiota. Kamerastani ei löydy minkäänlaista lappua. Tässä kohtaa alan hermostua. “Olette siis hukanneet kamerani?”. Ei, kyllä se on varmasti huoltoon lähetetty. Sen perään ei vaan ole kolmen täyden työpäivän aikana vaivauduttu kysymään, vaikka erityisesti pyysin. Itse huolto on jo kiinni. “Voit vaikka itse soittaa sinne huomenna”. Ai minne, ja mitä kysyn, kun ei teilläkään ole huoltokuviosta mitään tietoa?

Alan olla sitä mieltä, että olen saanut melko kehnoa palvelua. Ajattelen, että ehkä liike haluaisi hyvittää tilannetta jotenkin - vaikka lainata minulle kameran kun ehdottomasti sellaisen tarvitsisin (onneksi en itsekään tiennyt siinä vaiheessa miten ehdottomasti - vanha varapokkarini päätti sanoa sopimuksen irti vielä samana iltana). Lainaaminen ei onnistu, mutta liike vuokraa kyllä kameroita. Myyjä poimii hyllystä omaa kameraani vastaavan laitteen ja rupeaa keräilemään siihen varusteita. Kurkkuun puskenut itku hälvenee - asiahan järjestyykin kivasti. Mietin mielessäni kipurajaa vuokrahinnalle, jonka varmaan kuitenkin hyvittävät sitten kun selviää, etten ole tahallani omaa kameraani rikkonut. Siksi takuuhuollot pitää tutkia niin tarkkaan, eikä takuuvaihto onnistu suoraan hyllystä. Valmistajan periaate siis, eikä myyjä ota vastuuta mistään.

Ja sitten myyjä ilmoittaa, että järjestelmäkameran vuokrahinta on 50 euroa per päivä. 50 euroa per päivä! Kamerasta, joka maksaa uutena 399! Ei puhettakaan mistään alennuksesta tai hyvityksestä - sen sijaan minun pitäisi normaalien vuokrausperiaatteiden mukaisesti käytännössä ostaa kamera itselleni. Palauttaessani saisin vuokrahinnan ylittävän panttiosuuden takaisin. Tämän saatoin kieltämättä jo ottaa tarkoituksellisena vittuiluna (pahoittelut - en normaalisti käytä moista kieltä, mutta tässä ei mikään lievennetty versio riitä). “Tässä meillä on näitä kameroita hyllyssä, mut lälläti-lää, ei lainata sulle, vaikka ollaan omasi hukattu määrämättömiksi ajoiksi”. Jälkikäteen filosofoin, että tunne oli kuin olisin seurannut kohti ajavaa rekkaa, väistänyt viime hetkellä - jonka jälkeen rekka olisi heittänyt U-käännöksen, ajanut yli, ja vielä pakittanut pari kertaa edestakaisin.

Se tunne kun normaalisti hillitty ja ystävällinen ihminen HUUTAA ja kiroilee isossa myymälässä, ensin päin myyjän naamaa ja vielä lisää kaukaa kaupan ovelta. Aiemmin olin pyydellyt anteeksi, että jurputan ihan viattomalle ihmiselle, mutta tämän viimeisen “toki vuokrataan... 50 euroa”-puukon hän oli juntannut selkääni ihan itse. Täysin epätodellinen. Ja aika pelottava. Ei varmaan kovin paljon puuttunut, ettei Rajalan kameroita alkanut lennellä lasiseinien läpi.

24.5.2012: Kävelen Kampin Anttilaan ja ostan ihanan sympaattiselta myyjältä ensimmäisen pokkarin mikä osuu hyllystä käteen (kuten mainitsin, vanha pokkarini hajosi järkyttävän huonolla hetkellä enkä halunnut kärvistellä toista tärkeää keikkaa kamerattomana). Varakamera mielenrauhavakuutuksena uskallan palata Rajalaan kyselemään järkkärini tilanteesta. Nyt on sentään huoltolappu löytynyt ja kansiossa päällimmäisenä. Huoltoon ei ole VIELÄKÄÄN soitettu. Uusi viaton naismyyjä pääsee asiaa selvittelemään. Kamerani löytyy. Se on kuulemma edellispäivänä korjattu TSEKEISSÄ! Periaatteessa menee kai Olympuksen piikkiin, että takuuhuolto on järjestetty noin kaukana, mutta liikkeessä ei ilmiselvästi ollut aavistustakaan siitä, miten se takuuhuolto ON järjestetty. Käsittääkseni nimenomaan myyjän pitäisi vastata asiakkaalle tuotteestaan, eikä piiloutua valmistajan selän taakse. Ja olisiko huolto ulkomailla teoriassakaan voinut onnistua siinä alunperin arvioidussa viikossa tai kahdessa?

2.6.2012: Odottelen edelleen kameraani. Minkäänlaista väliaikatietoa ei ole kuulunut - onko kamera saapunut Sanomatalolle, josta se luvattiin lähettää edelleen postitse kotiin. Minkäänlaista vastausta ei ole kuulunut, vaikka avauduin sähköpostitse palvelun tasosta sille alunperin asiaa hoitaneelle myyjälle - niin asiallisesti kuin siinä mielentilassa oli mahdollista. Mielessä pyörii mm. tällaisia kysymyksiä:
Mikä on kohtuullinen takuuhuolto tai -vaihtoaika kuukauden ikäiselle tuotteelle? Mitä jos hajonnut laite olisi ollut vaikka puhelin? Tai jääkaappi? Joku minkä kuka tahansa voi ymmärtää olevan melkoisen välttämätön. Kuukausi ilman kameraa lienee järkyttävä ajatus vain muille kuvaushulluille. Mitkä on asiakkaan oikeudet nyt kun tuliterä tuote on korjattu? Tai “korjattu”? Mistä tiedän, ettei maanantaikappale hajoa heti uudestaan? (jos ihan tarkkoja ollaan en vielä edes tiedä oliko korjaus takuuhuoltoa, vai tuleeko kameran mukana lasku) Voiko millään yrityksellä nykypäivänä olla varaa noin ääliömäisen jäykkään asiakaspalveluun? Kerkesin avautua tästä vasta parille sadalle Facebook-kaverille (joukossa jokunen kuvausharrastaja) eikä tätä blogia ehkä tuhannet lue, mutta jonkunlainen riski on olemassa, että yhden vihaisen asiakkaan kokemukset leviävät - ja huhuina vielä pahenevatkin mennessään. Ymmärrän, ettei bloggaus-kiristykseen voi taipua, mutta järjen käyttökään ei tietääkseni ole kiellettyä - asiakkaan lepyttäminen kun olisi tässä tapauksessa ollut helppoa, ilmaista, ja jopa tuottavaa (“olemme pahoillamme, ja saat tästä hyvitykseksi laitteen vuokralle nimelliskorvauksella, sanotaan nyt vaikka puoleen hintaan”).

Suuren sielun riekaleita

2012-05-04T11:11:01+03:00

Kuten moni blogini juttu, tämäkin inspiroitui Facebook-kommentista. Hehkutin edellisen jutun sankaria, Jesse Kaikurantaa, ja kaveri totesi, ettei Jesse mahdu sieluun, kun Koop oli niin ihku Menestyksen hinta -dokumentissa. Dokumentti kosketti minuakin, mutta näissä asioissa sieluni on tunnetusti avara, eikä uudesta innostuminen ole ennenkään tuupannut vanhoja tärkeitä pois tieltä. Jesse-intoiluni on toki vielä hyvin hillittyä - rauhallista tarkkailua, että millainen levy tulee, ja osuuko keikkoja reitille. Tämä ei kuulostaisi ollenkaan pahalta, ellen muistaisi, että suhtauduin melkein yhtä rauhallisen odottavaisesti itse Elias Hämäläiseen heti X factorin jälkeen, ja missä liemessä sitä nyt ollaankaan pari vuotta myöhemmin...

Yleisesti ottaen tämä “sarjafanittaminen” on ollut vain ihanaa. Tuskaisia valintatilanteita on ollut verrattaen vähän. Keikka-aikatauluja ohjaava kohtaloni on ollut kieron vitsikäs mutta lempeä (voisin taas kirjata kummalliseen keikkapäiväkirjaani pari Koop-Elias-komboa, ja seuraava on jo kalenterissa). Pari raskasta valintaa olen joutunut tekemään juuri näiden kahden välillä sekä muita kepeämpiä - tyyliin Korisevaa lähitanssilavalla kahdenkymmenen vuoden kokemuksella, vaikka kohtuullisen matkan päässä olisi ollut tarjolla Koop-fanituksen alkuhuumaa. Silloin tunsin vahvasti olevani “kotona”, ja kaikki muutkin valinnat ovat olleet oikeita - ainoita mahdollisia.

Tänä iltana suurta sieluani revitään peräti kolmeen suuntaan. Tuttu rakas O’Jess soittaa kotikaupungissani, mutta sen missaamisen kestän, kun olen nähnyt bändin parikin kertaa ihan äskettäin. Toivottavasti pojat selviävät yhdestä Lappeenranta-keikasta ilman minua (blogitekstissä yritän osata ilmaista itseäni ilman hymiöitä, mutta koska nettisarkasmin vaikeus on viime päivinä ylittänyt jopa valtakunnan uutiskynnyksen, huomautan, että tähän perään pitäisi joku vinkkaus lätkäistä).

Jäljelle jää kaksi suuntaa, joista poikkeuksellisesti tiedän jo ennakkoon poimivani väärän. Onhan täydellisen idioottimaista käkkiä yksin jossain Kotkan Banketissa (mikä lie humppamesta onkaan?), kun tarjolla olisi ollut kiva pieni iltaretki Helsinkiin kuuntelemaan Koopin Flute of Shamea, ihanien ystävien kanssa. Skenaario on täydellinen lose-lose siinäkin mielessä, että jos keikka ON niin loistava kuin odotan, rupean entistä enemmän harmittelemaan sitä, ettei samaa herkkua ole enempää tiedossa. Mutta en vaan voi itselleni mitään. Tämä Kristiina Wheelerin keikka on ollut niin pitkään kalenterissa ja juurtunut niin vahvasti alitajuntaani, että sen väliin jättäminen on täysin mahdotonta. Jo sen hetkellinen harkitseminen tuntui pettämiseltä, ja siis nimenomaan itseni pettämiseltä. Eiköhän se Krisukin kykenisi just ja just laulamaan ilman minua (ja taas tarvittaisi sitä hymiötä).

Hetken tietä

2012-04-15T16:55:01+03:00

Tartun vihdoin kevään lauluskabailuihin kehumalla, että onpa nerokas tuo Voice of Finlandin äänestyskäytäntö spotify-kuunteluineen. Muistan ajatelleeni X factorin aikaan, jolloin kai ekan kerran julkaistiin viikottaisia studioversioita kilpailijoiden kappaleista, että olisi hyvä, jos biisien download-tilastot otettaisi ääninä huomioon. Mutta tämä spotify-kuvio on paljon parempi, ja vielä ilmainen!

En ole liiemmin innostunut Idolsista, vaikka olen sitä huolella seurannut ja raportoinutkin toisaalla. Voice of Finland oli uutena formaattina kiinnostavampi, mutta sillekin olen lämmennyt hitaasti. Vahvana osasyynä on ollut se, että innostumiskapasiteettini on pysynyt varattuna “vanhoille” idolikuvioille - kuten tuolle viimeksi pohtimalleni kaukokonsertille, jonka huikeutta en ole edes uskaltanut yrittää sanoin kuvailla (tämä ja monta muuta videota puhukoot puolestani).

Varovaista Voice-innostusta herätti alkuun Sanna Säntti herkkääkin herkemmällä äänellään, ja liikuttava “Minä ja hän” kaksintaistelujaksossa nosti Jesse Kaikurannan kakkossuosikiksi. Hänet tosin onnistuin välillä aidosti unohtamaan ja sitten suorastaan hylkäämään. Jessen ensimmäinen live-veto oli nimittäin aika kauhea. Herkkä “Piiloon”-kappale oli pilattu mahtipontisella sovituksella, eikä pönöttävän sirkustirehtöörin tyyli frakissa ja trikoissa auttanut asiaa (sivumennen sanoen minusta on hienoa, että Voicen finaalissa on nyt näitä ei-ihan-perinteisen-popparin ulkonäöllä varustettuja tyyppejä, jotka kuitenkin muuntuvat kauniiksi kannattajiensa silmissä. Jessen ja Kimin hymyt sulattavat sydämiä, ja “vain ääni ratkaisee”-periaate toteutuu).

Sanna karsiutui, mutta Jesse jatkoi “valtakunnan itkettäjänä”, liikuttaen jälleen minuakin. Suuremmin innostuin tosin vasta kun pääsin vaikuttamaan hänen menestykseensä luukuttamalla “Sinistä sointua” ja “Hetken tie on kevyttä”. Joten palataanpa siihen, miksi spotify-äänestys on niin nerokasta. Ensinnäkin yleisö värvätään mainostamaan ohjelmaa - kuuntelutiedothan valuvat monilla suoraan Facebookiin ja ties minne. Lisäksi ihmiset saadaan kuuntelemaan suosikkiensa biisejä urakalla - kymmenen kierrosta päivässä kuulemma lasketaan tuloksiin. Se itsessään vauhdittaa ja vahvistaa yleisön kiintymistä kisailijoihin, ja innostusta itse kisaan. Väitän nimittäin, että artistin fanituksessa iso osa on tottumusta - sitä, että runsaalla kuuntelulla idolin ääni tulee tutummaksi ja rakkaammaksi. Ääni voi säväyttää kertakuulemalla, siinä missä ensisilmäyksellä voi rakastua, mutta syvällisempi suhde vaatii aikaa ja yhdessäoloa - äänen “juurtumista”.

Tuoreena esimerkkinä on pakko mainita Elias Hämäläisen Markus-veli samettiraspeineen. Hänhän oli mukana jo ihan ensimmäisillä Elias-keikoillani, mutta jäi mieleen lähinnä kivan oloisena tyyppinä - ääni oli muka vain perushyvä. Vaivihkaa se “perushyvä” luikersi juuria sydämeeni, ja kun ponkaisi veljen taustalta kunnon sooloihin, näytin varmaan samalta kuin Voice-tuomari Elastinen julistaessaan Mikko Herraselle, että “sinähän se vasta hahmo olet!”. En nyt keksi mikä on “blown away” suomeksi, mutta niin kirjaimellisesti sitä, että paineaallon hulmauttamat hiukset näkyvät kaljunkin päässä.

Kymmenet kierrokset Kaikurantaa spotifyssa juurruttavat hänen äänensä vastaavasti, vaikka toki pinnallisemmin, joten kuljen ainakin tämän viikon hetken tietä hänen puolestaan jännittäen. Minut on taas manipuloitu elämään hömppälauluohjelman mukana, ja olen vain iloinen siitä! Väitän, ettei innostukseni olisi riittänyt puhelinäänestämiseen, mutta tiedä vaikka mieleni muuttuisi siinäkin. Ilmainen spotify-äänestys ennemmin lisää kuin vähentää puhelinääniä - juuri tämän innostuttamisefektin takia. Ja viimeistään tämä tekee kuvion niin nerokkaaksi: tuotantoyhtiö tarjoaa yleisölle ilmaista iloa, mutta voittaa todennäköisesti itse siinä sivussa. Paras tulos ei synnykään ahneudella vaan idearikkaalla anteliaisuudella.

Rakkaudesta hulluuteen

2012-03-24T00:20:01+02:00

Olen tässä viime päivinä taas miettinyt keikkamatkailuharrastustani - miettinyt, pohtinut, ellen peräti arponut. Etsinyt perusteluita seuraavaan entistä älyttömämpään tempaukseen. Tai no ei oikeastaan niin älyttömään. Pidempiäkin koukkauksia on tehty. Yksi ainakin. Plus pari Oulun matkaa, mutta niitä ei lasketa, kun ovat olleet sukulointireissuja, vaikka Zero Nine -ajoituksella.

Totesin, että ihanat artistit, joiden keikoille tapaan reissata, eivät oikeastaan olekaan niin tärkeässä roolissa kuin voisi kuvitella. Välttämättömiä toki, mutta kuitenkin vain eräänlaisena katalyyttinä, käynnistämässä prosessia, joka itsessään on jotain suurempaa. Keikkamatkoilla kaikki on paremmin - maisemat on kauniimpia, ruokapaikat ja rättikaupat houkuttelevampia, ja mitä oudoimmat pikkupaikkakunnat kiehtovampia kuin jos niihin eksyisi muusta syystä. Tai no, aika Helsinki-painotteista matkailu on viime aikoina ollut, ja ennen niin vieras suurkaupunki on nyt tutumpi ja tärkeämpi, monta hienoa kokemusta tarjonneena. Mutta jos joskus palaan vaikka Pieksämäelle tai Pihlajavedelle, tunnen varmasti edelleen hyvien muistojen hyrinän.

Matkustaminenkin on mukavaa - siis ihan se siirtyminen paikasta L paikkaan X ja takaisin. Toiset ajaa moottoripyörällä satoja kilometreja ihan vain ajaakseen - minulla on sentään selkeä määränpää, kun hyppään junaan tai autoon. Eikä kohde lennähdä karkuun ennen kuin ehdin perille, niinkuin joku kummajaiskottarainen saattaa tehdä, jolloin lintubongari tulee ajelleeksi satoja kilometreja ihan turhaan. Tai ehkä ei? Ehkä hänellekin matkanteko - sen aikana kihelmöivä odotus ja jännitys - on niin iso osa kokemusta, että tyhjin kameroin, pisteittä, kotiinpalaavakin on loppujen lopuksi tyytyväinen, että tuli lähdettyä. Ei ehkä voinut olla lähtemättäkään.

Parasta keikkamatkoilla saattaa kuitenkin olla se, että itse olen kuin parempi versio itsestäni - rohkeampi ja rennompi (vaikka niin kamalasti arvon ja optimoinkin). Rakastan niitä muusikoita, mutta myös omaa hulluuttani - sitä voimantunnetta, jonka saan, kun uskallan tehdä sitä mitä haluan (seuraavan päivän lisäys: ...ja myös huvittuneisuutta, jonka sen halutun tekemisen hassuus aiheuttaa - itselleen nauraminenhan on ihan virkistävää). Että tämä teille tiedoksi, rakkaat kitaranrämpyttäjät, ettei hullu fanitukseni vaan nostattaisi sopimattomia nesteitä päähineisiinne: jos hurautan poikki maan teitä kuuntelemaan, teen sen vähintään yhtä paljon itseni kuin teidän takia.

Sirpaleiden seasta

2012-03-10T22:39:01+02:00

Vaati hillitöntä itsehillintää, ettei edellinen kirjoitukseni karannut tangentin suuntaan, ja jatko-osa oli vain ajan kysymys. Tykästyin toki aidosti Kristiina Wheelerin ääneen ja musiikkiin, kiinnostuin tyypistä, ja empatisoin vaikeita asioita, joita hän toi esiin julkisuudessa. Mutta murehtimiseen asti olisin tuskin edennyt, elleivät kaikki aiheeseen liittyvät ajatukset peilautuisi jo olemassaolevista huolista vahvistettuina takaisin. Kuten kaikki vähänkin musiikkia koskettava, tämäkin aihe kietoutuu omituisen sydämelläfanittajan päähuolenaiheeseen (ja pääilonaiheeseen), eli Eliakseen (ja nyt myös Markukseen).

Huolisopan ensimmäinen ainesosa on laulukieli. Brittitaustainen Kristiina aloitti uransa englanniksi, ja selitti vaihtoa suomeen sillä, että oli huomannut saavansa yleisöön paremman kontaktin välispiikkihöpöttelyllä kuin Hitchin to Helsinki-albumin kappaleilla. Enkkumateriaalia ei tunnettu eikä ymmärretty. Tätä en voi ohittaa murehtimatta muidenkin kieltä vaihtavien artistien seassa vastavirtaan uivaa Eliasta. Voice of Finlandin (minun makuuni liian täydellinen) Saara Aaltokin käväisi juuri kertomassa iltapäivälehdille, miten toivotonta on saada edes levytyssopimusta, kun ei suostu tinkimään kansainvälisestä kielestä.

Oman surutyöni Eliaksen kielenvaihdosta olen tehnyt jo aikaa sitten. Olin innoissani ja iloisesti yllättynyt suomenkielisestä debyyttialbumista, mutta sittemmin täydellisen vakuuttunut siitä, ettei Elias voi muuta kuin palata musiikillisille juurilleen, sydämensä laulukieleen. Veli Markus lienee yhtä "jenkki", vaikka cover-bändinsä Brand New Classicsin ohjelmistossa muutama pakollinen suomibiisi pyöriikin. Huikean hienot näytteet uudesta materiaalista eivät kuitenkaan haihduta huolta siitä, miten ura edistyy yleisölle vieraammalla kielellä, kun se kotimaisellakin oli takkuista.

Samaan soppaan sekoittuu huoli pitkästä tiestä biisinteosta levynjulkaisuun. Ensimmäisissä Sirpaleista koottu-albumiin liittyvissä haastatteluissa Kristiina antoi ymmärtää, ettei levy-yhtiön kanssa kaikki mennyt sujuvimmalla mahdollisella tavalla. Media vaan innostui Kristiinan masennuksesta ja siitä toipumisesta, eikä urkkinut minua kovasti kiinnostavia musabisneskiemuroita, mutta ehkä hyvä niin - turha kaivella vanhoja kahnauksia taustavaikuttajien kanssa, kun levy on saatu laadukkaana julkaisuun asti. Toivottavasti loppu-hyvin-kaikki-hyvin myös Eliaksen ja Markuksen levyprojektissa - kesäsinkkuakin osaisi taatusti arvostaa vielä enemmän, kun sitä ehti odottaa jo viime kesänä.

Median innostumisesta tuli vielä mieleen, että jos Kristiina ei saa nostettua upeaa levyään myyntimenestykseksi, vaikka poseeraa lumoavana naistenlehden kannessa, kertoo koskettavasti elämänsä kipeistä käänteistä, ja pulppuaa haastatteluissa räiskyvän iloista persoonallisuutta, mitä toivoa on hillitymmän karisman Hämäläisillä? Heitä tuskin kiinnostaa jakaa yksityiselämäänsä viihdemedioille, mutta pärjääkö nykypäivän artisti, jos tahtoo vain tehdä musiikkia? Maailmalla kasvaneilla katusoittajaveljeksillä olisi toki taustatarinaakin vaikka muille jakaa, mutta pakko uskoa, että nimenomaan talentti ja äänet tekevät heistä vielä tähtiä - kaikesta turhasta murehtimisestani huolimatta.